data/www.finland.hu/Finnish/35#3dbd168a-699a-4cbc-91b2-930682d66e9b.txt

Uutiset, 6.6.2016
"Kieli ja laulu - ilman niitä en pysty hengittämään"
Istumme Heini Lehtosen kanssa Budapestin keskustan katukahvilassa ja katselemme ohi kiiruhtavia ihmisiä. Tapaamisemme syy on se, että Heini palaa nyt kesällä Suomeen toimittuaan Budapestin ELTE-yliopiston suomen kielen lehtorina kaksi vuotta. Voin hyvin kuvitella, että opiskelijoille tulee ikävä hyväntuulista ja reipasta opettajaa ja niin tulee varmasti niillekin, jotka ovat kuulleet Heinin laulavan eri tilaisuuksissa täällä.
"Ristiriitaisilla ja vähän haikeilla", vastaa Heini, kun kysyn millä fiiliksillä hän lähtee Budapestista. "Minulle tulee ikävä Budapestia. Rakkaus syttyi jo silloin kun olin täällä vaihdossa vuonna 2002. Opettaminen on ollut myös tosi antoisaa. Opiskelijat ovat hyvin motivoituneita ja taitavia ja heidän kanssaan pystyy oikeasti tekemään vaikka mitä. Toisaalta minulle tuli nyt mahdollisuus, johon piti tarttua. Lähden mukaan tutkimusprojektiin, jossa tarkastellaan Itä-Helsingin monikielisyyttä.
Mikä oli lehtorin työn paras puoli?
“Monipuolisuus ja vaihtelevuus. Ei meillä koskaan tylsää ole. Ihmiset ovat motivoituneita ja edistyvät nopeasti. Opiskelijalle tulee nopeasti tunne, että osaa jotain. Toinen hyvä puoli on se, että lehtorin työ avaa uusia näkökulmia omaan kulttuuriin. Se, että näkee oman kulttuurinsa vieraan kulttuurin kautta, muuttaa ihmistä peruuttamattomasti. Minulla muutos alkoi jo siinä vaiheessa, kun olin opettamassa suomen kieltä Wienin yliopistossa 2005-2007.”
Perheesi on monikielinen. Kuinka paljon käytätte mitäkin kieltä?
“Meillä on useimmiten saksa kotikielenä, mutta minä puhun 5-vuotiaalle tyttärellemme suomea ja mieskin ymmärtää sitä, että sillä tavalla hän ei koe, että olisi poissuljettu jostain. Tällä hetkellä tyttärellämme on saksa vahvempana kielenä, koska hän on saksankielisessä päiväkodissa ja minä olen ainoa, joka puhuu hänelle suomea joka päivä. Kielitaidon ylläpitämisessä viikoittaiset Suomi-koulukäynnit ja suomenkieliset DVD:t ovat olleet suurena apuna. Videoiden katseluun minulla on ollut täällä aika rento asenne: saa katsoa mitä vaan, kunhan suomeksi. Ja tietenkin olemme lukeneet paljonkirjoja ja yrittäneet aina keskustella suomeksi. Olen kiitollinen siitä, että tyttäremme kanssa on mennyt helposti: hän oppi hyvin nopeasti puhumaan ja on alusta asti pitänyt erillään molemmat kielet. Suomen ja saksan lisäksi hän ymmärtää unkaria ja puhuukin sitä vähän.”
Heini miettii pitkään kun kysyn mikä oli suurin haaste Unkarissa, koska hänen mielestään kaikki on toiminut hyvin ja asioihin, jotka eivät, hän osasi varautua. Sitten hänelle tulee mieleen yksi ärsytyksen aihe: kielisukulaisuuden politisoituneisuus. “Suhtautuminen suomalais-ugrilaisuuteen on muuttunut viime 15 vuoden aikana. Vuonna 2002, kun joku sai tietää, että olen suomalainen, reaktio oli aina hyvin innokas, että "olemme sukulaisia ja veljeksiä", piti oikein toppuutella ihmisiä. Vastaavassa tilanteessa nykyään ensireaktio on se, että nythän kielisukulaisuus on peruutettu, eikö vaan? Ja sama kommentti tulee kaikilta, taksikuskilta, ravintoloitsijalta, siis ihan tavallisilta ihmisiltä. Tähän törmää tosi usein. Suurin haaste on ehkä löytää oikeat sanat hermoja menettämättä, kun itse tietää taustan ja tietää, että kielisukulaisuus perustuu kielitieteelliseen tutkimukseen eikä se tarkoita mitään geneettistä sukulaisuutta. Vaikuttaa siltä, että usein ihmiset eivät haluakaan kuunnella mitä minulla kielitieteilijänä on sanottavana tästä.”
Mitä unkarilaiset tietävät Suomesta? Miten he suhtautuvat suomalaisiin?
“Hyvin positiivisesti suhtaudutaan ja Suomea pidetään vakaana ja turvallisena maana. Nuorilla on Suomesta stereotypioita: heille tulee mieleen kylmyys, Joulupukki ja Kimi Räikkönen. Kimi Räikkönen on todella tunnettu henkilö unkarilaisnuorten keskuudessa. Ja ehkä vielä musiikki tulee mieleen.”
Mitä olet kaivannut Suomesta?
“Rehellisesti sanottuna ei ole ollut kovaa koti-ikävää, olen viihtynyt täällä tosi hyvin. No ehkä voisin sanoa neljä asiaa. Ruoista minulla on ollut ikävä jälkiuunileipää ja kalaa, varsinkin siikaa ja lohta, koska niitä joko ei saa täältä tai ne eivät ole hyviä. Unkarilaisista kaloista en ole oppinut pitämään. Kaipaan kahtena päivänä vuodessa Suomeen: vappuna ja silloin kun sataa ensilumi. Olen ehdottomasti vappuihminen ja haluan olla Helsingissä viettämässä sitä. Muualla se ei ole ihan sama. Kaipaan myös valoisia myöhäisiltoja ja -öitä: on ihana kokea niitä pitkän, pimeän talven jälkeen. Tulee energinen olo ihan eri tavalla.”
Mitä veisit mukanasi Unkarista?
“Viiniä, makuja, varsinkin paprikajauhetta, säätä, Budapestin kaupunkielämää ja unkarinkielistä kulttuuria. Olen kaupunki-ihminen ja rakastan elämää suurkaupungin kaduilla. Minusta tuntuu, että keski-eurooppalaiseen tapaan täällä nautitaan elämästä enemmän, että elämä ei ole vain puurtamista, vaan osataan olla rennommin. Kukkimisaika keväällä on hyvin kaunista täällä, koska tuntuu, että täällä on paljon enemmän kasvilajeja ja kukkia. Tykkään myös auringosta ja tykkään jopa kuumasta kesästä! Suhtaudun unkarin kieleen intohimoisesti ja harmittaa, että jatkossa en kuule sitä joka päivä. Minulla on myös jo valmiiksi ikävä Unkarin kansan- ja maailmanmusiikkiskeneä, joka on hyvin elävä.”
Olet esiintynyt laulajanakin erilaisissa tilaisuuksissa Budapestissa. Mistä lauluharrastuksesi tulee?
“Olen laulanut aina, niin kauan kuin muistan ja siihen tuli vielä kansantanssi sekä viulunsoitto. Kansanlauluja olen laulanut 18 vuotta erilaisissa muodostelmissa, a capella -yhtyeessä ja hanuristin kanssa duona. Laulaminen ei ole minulle valinta eikä päätös, vaan se tulee luonnostaan. Elämässäni on kaksi tärkeää asiaa: kieli ja laulu. Tuntuu, että ilman niitä en pysty hengittämään.”