File size: 18,497 Bytes
29821a6 |
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31 32 33 34 35 36 37 38 39 40 41 42 43 44 45 46 47 48 49 50 51 52 53 54 55 56 57 58 59 60 61 62 63 64 65 66 67 68 69 70 71 72 73 74 75 |
Ihminen ja pedagogi Ensimmäinen kohtaamiseni Einojuhani Rautavaaran (9.10.1928 - 27.7.2016) kanssa: tulen syyskuussa 1968 arkana sävellysopiskelijana ensimmäiselle sävellystunnilleni. Rautavaara katsoo kouluaikana itsekseni tekemiäni sävellyksiä, kommentoi niitä myönteisesti, mutta toteaa sitten, että nyt minun pitäisi päästä irti perinteisestä tonaalisuudesta. Niinpä alamme käydä sävellystunneilla läpi modernin musiikin tekniikoita ja modernia soinnutusta. Ensimmäisen lukuvuoden lopussa alan säveltää orkesteriteosta. Rautavaara tutkii sitä ja toteaa: tästähän on tulossa sinfonia. Sillä oli teoksen nimiongelma ratkaistu. Saan ensimmäisen sinfoniani valmiiksi kesälomalla 1969. Rautavaara vaikuttaa ratkaisevasti siihen, että Helsingin kaupunginorkesteri kantaesittää teoksen Jorma Panulan johdolla helmikuussa 1971. Opettajana Rautavaara oli suvaitsevainen. Hän ei tuputtanut oppilailleen omaa tyyliään ja sävellysideologiaansa, ei ottanut heiltä luuloja pois, vaan yritti aina asettua oppilaan asemaan ja tukea heitä henkisesti. Hän kyseli, mitä oppilas halusi teoksellaan sanoa, mihin hän sillä pyrki. Ja saatuaan vastauksen hän kritisoi teosta oppilaan lähtökohdista eli miten hyvin oppilas oli onnistunut toteuttamaan visionsa niillä keinovaroilla, jotka hän siihen mennessä hallitsi. Mikäli keinovarat olivat riittämättömiä omien sävellysnäkyjen vakuuttavaan toteuttamiseen, silloin piti opiskella lisää sävellyksen perustekniikkaa tai kehittää sellaista omaa tekniikkaa, jolla visionsa saisi vakuuttavasti ilmaistuksi. Rautavaara painotti sitä, että teoksen taustalla pitää olla joku suurempi visionäärinen kokonaisnäkemys, säveltäminen ei saa olla pelkästään joidenkin abstraktien musiikillisten ongelmien mekaanista ratkaisemista. Sävellystunneilla keskustelimme paljon kaikesta muustakin kuin musiikista, kirjallisuudesta, filosofiasta, joskus politiikastakin. Rautavaaran opetus oli kaukana koulumestarimaisuudesta. Sävellystunneilla keskustelimme paljon kaikesta muustakin kuin musiikista, kirjallisuudesta, filosofiasta, joskus politiikastakin. Einojuhani oli hyvin paljon lukenut ja yleissivistynyt, joten hänen kanssaan keskustellessa ei useinkaan pärjännyt, kun oma yleissivistys oli riittämättömämpi. Hänellä oli mainio, hiukan sarkastinen huumorintaju, ja hän saattoi upottaa jonkun kyseenalaisen mielipiteen parilla purevalla kommentilla, niin että alkoi tuntea itsensä hiukan tyhmäksi ja älyllisesti opettajan alapuolella olevaksi. Silti hän ei ainakaan minulle ollut koskaan ilkeä. Hänen kanssaan keskusteleminen pakotti terästäytymään. Sävellystunnit muodostuivat myös älyllisen kehittymisen kouluksi. Aina silloin tällöin Einojuhani tuntui vajoavan tiettyyn flegmaattisuuteen, istui ajatuksissaan kenties omia sävellyksiään pohtien ja silmiään pyöritellen. Silti hänessä oli myös kiihkeä ja peräänantamaton, jyrkkä puolensa, joka käy ilmi mm. hänen omaelämäkertateoksestaan. Viimeinen tapaamiseni Einojuhanin kanssa oli joulukuun lopulla 2015 Jouni Kaipaisen hautajaisten jälkeen. Hautajaisissa oli läsnä myös Esa-Pekka Salonen, ja ehdotin hänelle, että menisimme yhdessä tapaamaan Einojuhania. EP oli ollut myös Rautavaaran oppilas, muttei ollut ollut hänen kanssaan kontaktissa pariinkymmeneen vuoteen. Einojuhani oli fyysisesti hauras, mutta äly oli yhtä terävä kuin ennenkin, ja silmissä oli sama älykkäästi tutkiva, väliin ilkikurinenkin ilme. Vietimme hyvin antoisat pari tuntia Katajanokalla. EP:llä ja minulla kävi mielessä mahdollisuus, että kenties kyseessä oli yksi viimeisistä tapaamisistamme EJ:n kanssa. Einojuhani oli fyysisesti hauras, mutta äly oli yhtä terävä kuin ennenkin, ja silmissä oli sama älykkäästi tutkiva, väliin ilkikurinenkin ilme. Kun Einojuhanilta vuonna 2004 repesi aortta, hän oli kuukausimäärin teho-osastolla lähellä kuolemaa. Myöhemmin hän totesi, ettei hän kerrassaan voinut kuolla, koska häntä vielä tarvittiin, ja koska oli olemassa hänen vaimonsa Sini. Tämän jälkeen hän ei enää uskaltanut matkustaa ulkomaille, ja hänen elämänpiirinsä kaventui ratkaisevasti. Einojuhani suhtautui toipumisensa jälkeen kuolemaan tyynesti. Hän totesi, että se pitää nyt ottaa huomioon, kuolema ikään kuin luuraa koko ajan olkapään takana. Säveltäjä Einojuhani Rautavaara on painottanut monissa yhteyksissä, miten hänellä sävellykset ovat ikään kuin olleet olemassa valmiina jossain abstraktissa platonilaisessa ideamaailmassa. Säveltäjän tehtävä on melkein sama kuin kätilön, teos pitää vain varovasti saattaa maailmaan ilman, että se vaurioituu synnytyksessä. Hänen ensimmäiset menestysteoksensa, pianosarja Pelimannit ja puhallinorkesteriteos Requiem of Our Time ovat hyviä esimerkkejä onnistuneesti synnytetyistä sävellyksistä, joissa kaikki on kohdallaan ilman, että olisi syytä muuttaa mitään. Requiemista Rautavaara on todennut, että hänellä ei ollut teosta säveltäessään mitään aikaisempaa kokemusta puhallinorkesterille kirjoittamisesta, ja että hänen sävellystekniikkansa oli tuolloin puutteellinen muutenkin, mutta että maailmaan tuli silti täysin valmis ja ehjä teos, juuri sellaisena kuin se halusi syntyä. Säveltäjän tehtävä on melkein sama kuin kätilön, teos pitää vain varovasti saattaa maailmaan ilman, että se vaurioituu synnytyksessä. Einojuhani Rautavaaran tuotannon taustalla on siten mystinen, metafyysinen ulottuvuus. Hän ei ollut varsinaisesti uskonnollinen, mutta häntä kiinnostivat suuresti uskontojen ja kansanperinteen myytit. Rautavaaran Vigilia on laajin suomalainen ortodoksinen jumalanpalvelusteos, ilman että sen säveltäjä olisi kuitenkaan ollut ortodoksi. Pianosarjan Ikonit taustalla oli taas säveltäjän lapsuudenaikainen elämys, käynti Valamon luostarissa. Hänen "enkeliteoksensa" - orkesteriteos Angels and Visitations, kontrabassokonsertto Angel of Dusk ja hyvin paljon esitetty seitsemäs sinfonia Angel of Light - viittaavat myös kristilliseen mytologiaan ilman, että säveltäjä olisi kuitenkaan uskonut enkeleihin. Suomalaista vanhaa kansanmytologiaa ja sen murtumista kristinuskon tieltä Rautavaara tulkitsee hienosti taas näyttämöllisessä teossarjassa Marjatta, matala neiti (lapsikuorolle, solisteille ja soittimille) Runo 42, Sammon ryöstö (solisteille, mieskuorolle ja ääninauhalle) ja Thomas (Joensuun laulujuhlilla 1985 kantaesitetty, Rautavaaran huipputeoksiin kuuluva ooppera). Joskus Rautavaaralla sävellyksen synnyttäminen ei kuitenkaan onnistu, vaan teokset ovat voineet mennä synnytyksessä rikki. Ensimmäisestä sinfoniasta (1956/1988/2003) hän teki pitkin aikavälein peräti kolme eri versiota ennen kuin teos löysi säveltäjää tyydyttävän muodon. Monia teoksia hän on poistanut teosluettelostaan niin, että ne ovat esityskiellossa. Rautavaara on todennut, että koska sävellykset ovat jo olemassa valmiina jossain ideoiden todellisuudessa, niillä ei ole myöskään omaa aikaa, ja säveltäjä voi muokata menneisyyttä (kuten ensimmäisen sinfonian tapauksessa) uusiksi. Viimeisen kerran tavatessamme Einojuhani totesi, että hän on löytänyt ideamaailmansa säveltodellisuudesta kaiken sen sävelvaraston, jota haluaa käyttää. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi hän erityisesti myöhemmässä tuotannossaan kierrättää usein aikaisempien teosten materiaalia pannen ne uusiin yhteyksiin eli luo uutta siis osin entisen pohjalta. Myöhäistuotannon huipennus on mielestäni kantaatti BaladaLorcan tekstiin (2014), jonka vokaalisessa soolo-osuudessa ilmenee Rautavaaralle kuitenkin aivan uudenlaista tuskaista intohimoa. Yhtä lukuun ottamatta Rautavaara kirjoitti seitsemän kokoillan oopperansa libretot itse. Joissakin tapauksissa teoksen libretto syntyi lähes samanaikaisesti säveltämisen kanssa. Tässä mielessä hänen oopperaestetiikkansa muistuttaa Wagneria. Oopperoista suurimman kansainvälisen menestyksen ovat saavuttaneet Vincent (1985–87) ja Auringon talo (1989–90). Tulevana syksynä hänen esikoisoopperansa Kaivos (1957–63) esitetään Unkarissa; teoksen poliittisena lähtökohtana on Unkarin kansannousu 1956. Myös Rasputin-oopperalla (2001–03) luulisi olevan kansainvälisiä mahdollisuuksia. Rautavaaran kansainvälinen läpimurto tapahtui vasta 1990-luvulta lähtien. Rautavaaran kansainvälinen läpimurto tapahtui vasta 1990-luvulta lähtien, niin että hän lienee nykyisin eniten esitetty suomalainen nykysäveltäjä sekä Suomessa että ulkomailla. Monesti säveltäjän kuoltua hänen teoksensa hiljalleen vaipuvat unohduksiin, mutta en usko Rautavaaran kohdalla käyvän näin vaan, että hänen teoksensa pysyvät edelleenkin ohjelmistoissa, ja hän tulee jäämään yhdeksi merkittäväksi eläväksi klassikoksi suomalaisessa musiikissa. Tämä johtuu useasta syystä. Ensinnäkin Rautavaaran tuotanto on aina hyvin omintakeista, se ei koskaan soi joltain tyypilliseltä nykymusiikilta. Toiseksi teokset eivät ole soittoteknisesti ylivaikeita, jolloin niiden harjoittaminen onnistuu normaalissakin harjoitusajassa. Monet teokset ovat mahdollisia jopa edistyneille amatööreille. Kolmanneksi hänen tuotantonsa on laaja ja sisältää teoksia kaikissa teoskategorioissa hyvin monentyyppisille kokoonpanoille. Erityisen merkittävä on etenkin hänen laaja kuoro- ja vokaalituotantonsa. Neljänneksi tuotantoon sisältyy joitakin suuria menestysteoksia (Cantus Arcticus linnuille ja orkesterille, seitsemäs sinfonia Angel of Light, monet kuoroteokset, tietyt pianosarjat ym.), jotka puolestaan ovat herättäneet mielenkiinnon hänen muuhunkin tuotantoonsa. Säveltäjän ei pidä hänen mukaansa myöskään seurata aikaansa, sillä aikaansa seuraaminen merkitsee jo lähtökohtaisesti sitä, että on aina siitä jäljessä. Einojuhani Rautavaara on todennut, että hän säveltää vain itselleen, haluaa säveltäjänä elää omassa lintukodossaan, luoda ympärilleen oman, itse rakentamansa maailman. Säveltäjän ei pidä hänen mukaansa myöskään seurata aikaansa, sillä aikaansa seuraaminen merkitsee jo lähtökohtaisesti sitä, että on aina siitä jäljessä. Parempi on olla sävellyksissään "ajaton". Todellisuudessa Rautavaara ei kuitenkaan ollut irti ympäröivästä maailmasta, vaan otti pariin otteeseen, kuten oopperassa Kaivos jopa poliittisesti kantaa ja piti joissakin 1960-luvun teoksissaan esikuvana suoraan ajankohtansa modernistisia ihanteita, kunnes vähän myöhemmin irtaantui niistä. Einojuhani Rautavaara ei luonut varsinaista omaa koulukuntaa – hänen tyylillään ei ole eikä pidäkään olla jäljittelijöitä. Hänen persoonallinen tuotantonsa ja suuri suosionsa muistuttavat kuitenkin yhdestä hänen periaatteestaan, jota kaikkien säveltäjien ikäpolvesta riippumatta kannattaisi pitää ohjenuoranaan: "Uskalla olla musiikissasi oma itsesi." Hänen kuolemansa jättää nykymusiikkiimme hyvin suuren, Rautavaaran kokoisen aukon. Kommentit "Miten usein onkaan elämän aikansa näyttänyt siltä, että kaikki päättyy kaaokseen, järjettömään tuhoon, håpeälliseen tappioon. Mutta sitten onkin tuon kaaoksen sisästä, ehkä vähitellen paljastunut looginen järjestynyt, johdonmukainen tarkoitus." [Einojuhani Rautavaara] Kaaoksessa itsessään, arkipäivän naurettavien ja iljettävien pikku sattumusten seassa räpiköidessämme, pyrkii aivan huomaamatta esiin Järjestys, jonka sisältöä, merkitystä ja painavuutta emme vielä tunne, mutta jos hyvin sattuu, aivan hämärästi ja silti kirkkaasti oivallamme - jonkin sielussamme piilevän oudon vastaavuuden kautta. Siellä jossain se on, alphan ja omegan välissä... Poeetan onni on pukea ja ruumiillistaa tämä järjestyshavainto (aavistus "logoksesta"!) Ääneksi, veneeksi ajan monia sykkeitä kantavaan virtaan suorittamaan juuri sille kuuluvia, yksilöllisiä tärkeitä tehtäviä. se on eetoksen, paatoksen ja logoksen kolmiyhteys. Tai - kuten Einojuhani aina sanoi - Aktio + Reaktio = Synteesi. Samasta asiasta puhutaan! Paatos = päätös. Eikä etiikkakaan ole etikkaa, paitsi jos astia on väärä! Einojuhanille syvät kiitokset entiseltä oppilaalta Sibelius-Akatemiasta ja nöyrä anteeksipyyntö monista häpeällisistä horjahduksista tällä uskon tiellä... Olet antanut enemmän kuin kaiketi aavistitkaan. Hyvää matkaa nyt sillä tiellä, jonka mutkien takaisiin hämyisiin maisemiin me täällä sinua ja poistuvaa selkääsi hiljaa ja kiitollisina saattelemme! Ole siunattu. Mutta takaisin tähän maailmaan ja sen koleikkoihin, joita jokaisella on omansa ja vain hänen tiedossaan... On etsiydyttävä KAAOKSEN äärelle, jotta voisi oivaltaa edes jotakin ja ottaa opikseen. Pilkkiä sitä ajan virtaa, nostaa esiin pimeydestä ja sen hirviömäisistä uumenista. Viisaana psykopompoksena meille kurjille kuolevaisille toimikoon tällä kertaa ranskalainen "unien ajan" poeetta, miehitetyn Ranskan vastarintaliikkeeseen henkeä luonut ja Theresienstadtin keskitysleirin parakissa juuri vapautuksen jälkeen lavantautiin kuollut runoilija Robert DESNOS (1900-1945). Hänen puolisalaa pariisilaisissa pikkukirjakaupoissa levitetty runokirjasensa "Contrée" (1944) oli osoitettu ystäville, "pour mes amis", joten se pienenä painoksena ja yksityisluontoiseksi naamioituneena vältti sensorien huomion. Siinä on 24 klassiseen tyyliin puettua runoa, jotka omassa mielikuvituksessani vertautuvat Chopinin 24 Preludiin. Ne soivat ajan armottomuuksien läpi, koska eivät ole ajassa kiinni, vaan jossain "isommassa rytmissä". Uskon, että Einojuhani kirjallisena ja galaksien kokoisia asioita tarkasti miettineenä ihmisenä pitäisi juuri tästä klassikosta, jonka eleginen sävy tuo mieleen hänelle läheisen Rilken. Runo on "La Maison": TALO Kolme kertaa tuuli vapaampi ja hurjempi kuin enkeli puhalsi pasuunaa talon räystäästä. Kuin enkeli? Se on enkeli, paennut tyrmästä, laskeutumassa rappuja. Varjoja täynnä rappujen pieli, varjoja jotka kiusaavat häntä, nostavat oudon purjeen, jotka pyydystävät aurinkoja taivaanrannan rihmoilla ennen sarastusta, kun enkeliä ei nähdä aukeilla mailla eikä kartanoilla levittämässä suojelusta pimeyteen. Hän laskeutuu ja hänen askelensa pirstovat portaita kuin kristallimalja kellareiden laattalattioita. Hän laskeutuu, saapuu jo eteishalliin. Yön nieluun veranta laajaksi auki levittyy. Katselen ja kuvittelen. Hän käy, lähtee, häipyy ylös taivaaseen joka haavana auki viiltyy niemimaihin. Tiesittekö, että Suomessa ja erityisesti pääkaupunkiseudulla on luultavasti enemmän cembalisteja asukaslukua kohden kuin missään muualla maailmassa? Entä tiesittekö, että cembaloita arvellaan olevan noin 500 kappaletta Suomessa? Ettekö? Cembalisti Matias Häkkinen tietää. Kansainvälisesti tunnetuimpiin säveltäjiimme kuuluva Kaija Saariaho on joulukuun tähti Ylen kanavilla. Teemalla nähdään sekä uusi dokumentti säveltäjästä että uusin keväällä Amsterdamissa kantaesitetty ooppera Only the Sound Remains. Saariahon ensimmäinen ooppera Kaukainen rakkaus saa ensi-iltansa New Yorkin Metropolitanissa 1. joulukuuta. Helsingin kaupunginteatterin näyttelijä Petrus Kähkönen ei ole ensisijaisesti näyttelijä vaan laulaja. Laulamisesta tuli hänelle ammatti teatterikiinnityksen myötä runsaat viisi vuotta sitten. Vaikka koulut jäivät Petrukselta kesken, on ura laulavana näyttelijänä alkanut hienosti. Myös hyvällä tuurilla on ollut merkitystä. Joulukuussa 29 vuotta täyttävä Petrus kertoo, ettei ole lukumiehiä. Taide, tiede ja uskonto ovat ihmisen vastauksia olemassaolon perimmäisiin kysymyksiin. Suomalaisella kulttuurilla on ainutlaatuiset tapansa ylläpitää tätä hengen tulta. Leiviskän 3. sinfonia soi sisäistä etsintää ja hengen voittoa aineesta. Taide, tiede ja uskonto ovat ihmisen vastauksia olemassaolon perimmäisiin kysymyksiin. Suomalaisella kulttuurilla on ainutlaatuiset tapansa ylläpitää tätä hengen tulta. Leiviskän 3. sinfonia soi sisäistä etsintää ja hengen voittoa aineesta. Aiheeseen liittyvää 2016 Itävaltalainen lyömäsoitinvirtuoosi Martin Grubinger esiintyy RSO:n solistina 16.–17.11. Musiikkitalossa. Hän esittää Kalevi Ahon lyömäsoitinkonserton Sieidi. Konsertin johtaa RSO:n kapellimestarina debytoiva Gustavo Gimeno, jonka johdolla ohjelmassa on myös Charles Ivesin Central Park in the dark sekä Antonin Dvořákin 9. sinfonia. Itävaltalainen lyömäsoitinvirtuoosi Martin Grubinger esiintyy RSO:n solistina 16.–17.11. Musiikkitalossa. Hän esittää Kalevi Ahon lyömäsoitinkonserton Sieidi, jonka saamenkielinen nimi tarkoittaa muinaista kulttipaikkaa. Einar Englundin pitkän sävellysuran kruunu ovat tietenkin hänen seitsemän sinfoniaansa. Sinfonioiden lisäksi hän kuitenkin keräsi kiitosta myös näyttämö- ja elokuvamusiikin saralla. Einar Englundin syntymästä tulee perjantaina 17.6.2016 kuluneeksi 100 vuotta ja Yle Radio 1 juhlistaa hänen syntymäpäiväänsä 16.6. lähetettävällä henkilökuvalla vuodelta 1996 sekä teemaillalla 17.6. Outi Paanasen seurassa iltaa istuvat säveltäjät Kalevi Aho ja Christian Holmqvist ja ääneen pääsevät sekä Englund itse että monet muistelijat. Lue lyhyitä kohtaamisisa Einar Englundin kanssa. Kuuntele Einar Englundin henkilökuva 16.6. klo 13. Kuuntele teemailta 17.6. klo 19.03. Säveltäjä Einar Englundin syntymästä tulee perjantaina 17.6.2016 kuluneeksi 100 vuotta. Yle Radio 1 juhlistaa merkittävän sinfonikon elämäntyötä torstaina 16.6. klo 13.00 lähetettävällä henkilökuvalla vuodelta 1996. Tuolloin Heikki Valsta tapasi säveltäjän synnyinsaarellaan Gotlannissa. Perjantaina 17.6. Brittenin Sinfonia da Requiem ja Šostakovitšin piiritetyssä Leningradissa säveltämä sinfonia nro 7 ovat molemmat muistamisen musiikkia. Kapellimestarina on Manchesterin Hallé-orkesterin johtaja Sir Mark Elder. Sir Mark Elder, kapellimestari Benjamin Britten: Sinfonia da Requiem Dmitri Šostakovitš: Sinfonia nro 7 ”Leningrad” Ennen konserttia klo 18, Konserttisali: Musiikkia piiritetyssä Leningradissa. Puhujana säveltäjä Kalevi Aho. LOPPUUNMYYTY Katsele ja kuuntele suora lähetys 28.10. klo 19 alkaen. Yksi taiteen yhteisöllisiä tehtäviä on käsitellä kulttuurisia traumoja, kuten sodan ja väkivallan kokemuksia. Brittenin Sielunmessumainen sinfonia ja Šostakovitšin Leningrad-sinfonia ovat molemmat muistamisen musiikkia. |